37+0

Vuosi sitten, olin synnärillä. Tai oikeastaan olin jo osastolla, ihmettelemässä pientä tuhisevaa nyyttiä vieressä. Aika menny ihan järjetöntä vauhtia.

11062011(lauantai)
Oltiin oltu päivä ja ilta meijän vanhemmilla maalla. Ukko vinku koko ajan että jäätäis yöks, ehkä mä vaistosin jotain. "Ei, me mennään nyt kotiin." Puolen yön aikaan oltiin kotona ja kello tais olla jo melkein kaks ku päästiin nukkuun.
Tähän mun kotiin tulo asiaan vaikutti varmasti aikaisemmat supistukset, tiistai yö meni laskiessa suppareita, jotka tuli aika säännöllisesti muttei ollut kovin kivuliaita joten en sillon sitten lähtenyt mihinkään. Samana päivänä oli neuvola ja todettiin kaiken olevan hyvin. Neuvolatäti tokas vaan: "Sunnuntaihin asti sais pysyä, nyt se olis vielä keskonen."

12062011(sunnuntai) Rv 37+0
Puoli neljän aikaan heräilin ja huomasin olevani lievästi "kostea" :D Taistelin palloni ylös sängystä ja taapersin vessaan, pöntölle istuessani alko järjetön lorina ja tiesin heti ettei tää ollu enää pissaa. Kuivailin itteeni ja menin rauhaksiin herättään Ukon, kohta olis aika lähtee. Soittelin polille, ei ollu kiirettä, hyvin voisin odotella kotona aamuun asti jos pystyn.
Ei me mitään kiirettä pidettykään, kerättiin kamat. En tosiaan ollu vielä pakannu sairaalakassia valmiiks.
Soiteltiin kummankin äideille ja Muruselle et lähetään synnärille. Mun isälle taisin pistää vaan viestin.
Supistuksia alko tuleen aika pian ja viiden maissa oltiin jo matkalla sairaalalle. Jälkeen päin ajateltuna, olisin voinu olla vielä turvallisesti kotona, mutta kun on ensimmäinen kyseessä ei tiennyt kauan uskaltaa odottaa ja mitä ne supistukset tulee oleen. Halusin olla lähellä ammattilaisia ja kivunlievitystä.

Sairaalaan kun päästiin, ensimmäisenä sydän käyrille. En tykänny, suppareita alko tuleen ja piti paikallaan olla, ei kiva. Koitin kovasti kysellä mites sen koko-arvion kanssa joka mulla olis pitäny olla ens torstaina. En kerenny sinne asti. Kätilö tokaisi vaan ettei sitä tarvita kun syntyy näinkin ajoissa, mutta onhan sulla kyllä hyvin kokoo. No se asia jäi siihen.
Sen jälkeen marssittiin suoraan sisätutkimukseen, kahdelle sormelle auki, sairaalavaatteet päälle ja perhehuoneeseen odotteleen. Siinä vaiheessa koin vielä pärjääväni suppareitten kans. Ravasin vessassa, istuin, pyörin ja tekstailin murusen kans <3
n. 6.30 pyysin kivunlievitystä ja sain olkavarteen Oxanest-piikin. Kätilö kertoi: "Tunnet supistukset muttei pitäis sattua" juu ihan kiva. Pää meni ihan sekasin. Ihan ku kännissä olis ollu :D Istuin keinutuolissa ja torkahtelin vähän väliä siihen, kätilö tuli vielä mittaileen sydänkäyriä ja kyseli aamupalasta. Keinutuolissa istuessani aamu kätilöllä loppu vuoro ja uus tuli tilalle, vanha tuttu :D Tää kätilö oli ultranne meijän pikkusen joka kerralla, oli mukava yllätys että on ollut sama kätilö koko raskauden ajan :)
Ensimmäisenä kätilö kysyi: "ootkos suunnitellu synnytystä jotenkin?"
"Ehen."
"Hyvä."
Ja sit se lähti hymy huulillaan ja pyysi kutsumaan jos asiaa tulee.
Sain aamupalaks jogurttia, leipää, tosi pahaa kahvia ja mehua. Aamupalan jälkeen lähettiin vielä Ukon kans ulos käveleen (n. 8.00), kivut oli pois ja ei näyttäny mitään kiirettä olevan. Soittelin pihalta Muruselle kuulumisia joka ei meinannu housuissaan pysyä. :)

Kävely selvästi autto hommaa, ysin aikaan kivut alko paheneen taas ja ei menny kauaa ku sanoin jo Ukolle: "Soitatko kelloo?" Kätilön saapuessa paikalle, en saanu sanaani suusta ja Ukko kerto hänelle et alkaa oleen aika kovat supistukset. Kätilö teki sisätutkimuksen, 3cm auki. Siirto synnytyssaliin ja kutsu anestesialääkärille epiduraalista. Tää kohta on ehkä ainoo vaihe mitä en muista kunnolla. Mä muistan lievää kiroilua perhehuoneessa kipujen vuoksi, enkä tiennyt miten päin olisin. Kävely synnytyssaliin tuntu tosi pitkältä kun sai pysähdellä matkalle aina hetkeks. Kiitos kätilön joka oli kärsivällinen ja ihana. "Jaaha, taitaa supistaa, odotellaan, ei mitään kiirettä". Synnytyssalissa pääsin suoraan sängylle, selkä puhdistettiin ja mut aseteltiin "oikein" anestesialääkäriä varten. Hetki jouduttiin odottaan kun oli viereisessä salissa laittamassa toiselle puudutusta.
Ukko otti pääpuolesta kiinni ja kätilö jaloista, oli vähän vissiin pitelemistä kun supisti niin perkeleesti samaan aikaan. Anestesialääkäri oli tosi mukava nuori mies joka rupatteli kovasti koko ajan, mitä se mahto puhua, siitä ei oo mitään hajua :D Hetkellinen rutina ja se oli siinä. Huh.
9.55 olin saanu epiduraalin ja olin pilvissä. Ei tuntunu mitään, olin taas onnellinen. Torkahtelin vähän väliä ja säpsähtelin hereille. Opinpahan sen että jos seuraava kerta tulee, NUKU! Olin koko ajan väsyny, mutten uskaltanu oikein nukkuakaan.
Jossain välissä supistukset alko harveneen ja sain "potkua" hommaan. Yhentoista jälkeen olinkin sit jo 5cm auki, lisättiin potkua hommaan. Ei haitannu yhtään kun ei tuntenu kipuja.

Ennen puoltapäivää alko koneet piippaan ja monitorit vilkkuun, unen pöpperössä en oikein ees tajunnu mitä tapahtu. Kätilö juoksi huoneeseen käänsi mut ja tökki, heilutteli. Vauvan sydänäänet oli hävinny. Kuulin ovella jonkun jolle kätilö huus. "Hälytä, päivystävä!" Tökkimisellä sydänäänet palautu aika pian takaisin. Vauva oli mennyt ilmeisesti solmuun napanuoransa kanssa. Sain suuhun pahan makuista suihketta, nitroks ne sitä kutsu, rauhottaa supistuksia. Sänky kallistettiin niin että pötköttelin vähän aikaa pää alas päin. Ukolle tokasin kätilön poistuttua: "Ai perkele, mikä närästys." Pelästyttiin kumpikin mutta homma jatku ja kaikki hyvin.
Olin silloin n. 6cm auki ja sain vielä lisähappea hengitettäväks.

Pian olin jo 8cm auki ja alko tuntuun painetta, käskyks älä ponnista. Ja mites helvetti se tehdään?! Ainoo asia mitä puhuin Ukolle, miten vittu mä pystyn oleen ponnistamatta. Onneks aika pian sain kuitenkin luvan alkaa kevyesti myötäilemään. Huh. tässä välissä sain vielä kohdunkaulalle pudendus puudutteen metrisellä neulalla. Auts.
Yhen aikaan olin 9½cm auki ja alko oleen tooooosi kova tarve ponnistaa. Sain alottaa kevyesti ponnistelun kun kätilö lähti hakeen ultra laitteita. Halus varmistaa miten päin vauva mahto olla tulossa kun kohdunsuun reuna oli koko ajan edessä eikä väistäny millään, eikä vauva laskeutunut synnytyskanavassa. Sen jälkeen ruvettiinkin tosi toimiin ja paikalle saapui taas uusi kätilö joka oli myöskin todella mukava. Aikaisempi kätilö ilmoitti: "Hänen vuoronsa päätty, muttei lähe täältä mihinkään ennen kun lapsi on pihalla" Ihana.
Ponnistusvaihetta kesti ja kesti, voimat alko loppuun omasta mielestä mutta kätilö sanoi että voimaa oli vielä kun pienessä kylässä. Klo 14.52 putkahti maailmaan terve poika jolla oli ponnistusvaiheen vuoksi hiukan suippopää mitoilla 2990g, 49cm ja päänympärys 36cm.
Vuotoa ei ollut, tikattavaa ei ollut, äiti oli itkuinen mutta onnellinen. Kätilö oli loistava, istukka oli ok. Koko synnytys kesti 6h, josta 52min ponnistus ja jälkeiset 8min.
Sain pian vauvan rinnalle, hän imas ahnaasti kerrran rinnasta ja nukkui. Äiti itki, nukkui, itki ja nukkui.
About tunnin päästä pääsin suihkuun ja koitin pissailla, ei onnistunu.
Saattin onnittelu kahvit ja ruokaa, sekä tuoreelle äidille särkylääkettä.
Söin ja join rauhaksiin, katselin sitä nyyttiä joka tuhisi vieressä. Se oli niin kaunis, se oli meidän, nyt meitä oli kolme. Ihme.
Viiden aikaan olin koittanu käydä pissalla moneen kertaan ja pissahätä alko oleen jo aika kova ni pyysin sitten kätilöä apuun joka katetroi musta reippa litran. Ihme et hiukan pissatti. Sen jälkeen meijät siirrettiin osastolle. Aika pian saatoin Ukon ulos että hän pääsi nukkumaan, ja painelin myös itse nukkumaan. Olin kovinkovin väsynyt. Vauvan näinkin vasta seuraavana aamuna.

Osasto aika ei ollu mitään herkkua, enpä mä mitään isoja opastuksia saanu.
vauvalla oli sokeri-arvot pielessä ja sai maitoa pullosta, imetys ei lähteny ikinä käyntiin. Kotonakin vielä yritettiin mutta loppujen lopuks itki äiti sekä poika. Sillon mä päätin että tästä tulee ihan hyvä ihminen korvikkeellakin.
En edes puhunut hoitajille juuri mitään. Kolmen päivää oltiin osastolla ja päästiin onnellisesti kotiin koko perhe. <3

Nyt se meijän ihmeellinen nyytti on vuoden, tuosta kaikesta mullistuksesta ja ihmetyksestä on vuosi. <3

Jälkeen päin voin edelleen kiittää kätilöitä, kaikkia kolmea. Kaikki oli ihania ja mukavia. Niiltä uskalsi pyytää sitä mitä halus.
Anestesialääkäriä joka myöskin oli mukava.
päivystävästä lääkäristä näin vain vilauksen mutta eiköhän sekin mukava ollut.
osaston hoitajat oli perseestä, osa ainakin mutta ei se mua haitannu. Pärjäsin ihan ilmankin.

Tekis kaiken uudestaan, ihan millon vain <3

Vapaa viikonloppu

MiniMies oli Anopilla viikonlopun hoidossa. Murusen kans kuskattiin perjantaina pikku herra hoitoon ja tänään iltasella hän tuli kotiin papan (appiukko) kyydillä.

Näppylöitä naamassa. Taas. Joka kerta kun MiniMies on ollut Anopilla hoidossa on hänen naamansa näppylöillä. Ensin ajattelin niiden olevan hikinäppyjä, jossain vaiheessa siellä kämpässä oli tosi lämmin muttei sielä nyt enää sen lämpösempi oo ku missään muuallakaan. Joten nyt sitten oon tullu siihen tulokseen että poika "herkistelee" kissan takia.  

Voisko olla et olis jotain pientä kissa-allergiaa?

Onkos jollain fiksummalla kokemusta/tietoa asiasta?

Mun vapaa viikonloppu on ollu täys ajatusta, mielipahaa, yksinäisyyttä ja olen onnelinen että oma pieni elämän valoni tuli kotiin <3

Perjantaina liikkeellä ollessa tuli taas huomattua ettei omista kavereita, tai edes tuttuja missä kävis, tai ne jotka tuntee ei osaa käyttäytyä enkä niiden seuraa välttämättä edes kaipaa. Eikä kukaan oo pätkääkään kiinnostunu mun seurasta. Mitään en oo kellekään tietääkseni tehny muttei mua silti kukaan ihminen selvästikään kestä tai jaksa. Ihmisiin tutustuminen on turha yritys, yritetty on. Ehkä mä vaan oon vaikee ihminen.. Onhan mulla on Murunen, Ukko ja tietenkin MiniMies, pikku herra joka rakastaa ehdoitta. <3 Silti yksinäisyys raastaa, tein lauantaina muffineita, olis ollu kiva soittaa jollekin: "Moi, tuutko kahville?" Ei ollu ketään kelle soittaa. No se siitä, näillä mennään enkä asialle kai mitään voi..

Perjantaina tosiaan naukkailin hiukan kaljaa, sain kai jonkin asteen humalankin päälle mut ilta päätty tylsyyteen, piilarien kuivumiseen ja jonkin asteen masennukseen. Joten vissiin aamuyöllä neljän viiden aikaan hiippailin kotiin. 

Lauantaina tosiaan kokeilin tehdä suklaamuru muffineita jotka oli mauttomia, läsähtäneitä ja levinneitä. Niitä pitäs tehdä sitten Minimiehen synttäreillekin, toivottavasti onnistus sit paremmin.

Sunnuntaina nukuin pitkään, hiukan turhankin pitkään. Ukko tuli herätteleen mua kahvikupposen kanssa: "Haloo, etkö meinaa herätä ollenkaan, kello on jo tooosi paljon?" Ja juu kyllä kello oli jo vissiin kaks päivällä. Tais mammmaa vähän väsyttää :D Siivottiin Ukon kans kämppä siistiks, melkein kokonaan ja viiden kieppeillä saatiin ilopilleri kotiin <3 Joka oli taas yhtä hymyä, naurua ja ilmeitä täys. Huomas taas kuinka onnellisesti hän palas kotiin. Mutta huomenna varmasti kun Ukko lähtee töihin on eri ääni kellossa :D 

Nyt nukkumaan Ukkosten kanssa <3 Hyvää yötä kaikille!