Kaipuu..

Mä haikailen menneiden perään. Liikaa. Mun ajatukset ei pysy kasassa ja en näköjään kykene puhuun enään normaalia suomen kieltä.
Se jätkä ketä mä kaipaan liikaa: oli osittain ihan kusipää, monta kertaa tapeltiin ja taas sovittiin.
Monta kertaa sain oudoilta muijilta ihme puheluita ilman mitään kovin järkevää selitystä.
Mutta silti, kaikesta huolimatta mä kaipaan sitä ihmistä.
Äiti vihas sitä.
Poliisit on soitettu meille sen takia.
Mut tiukan paikan tullen se on myös hakenut mut pois ku pyytäny siltä apua.
Se vittuili mulle, mut ehkä se oli enemmän semmosta leikki vittuilua.
Iltahämärissä ajelut pikku teillä puhellen niitä näitä, se oli se meijän juttu.
Se herra jako aamuyöllä lehtiä ihmisille, olin välillä mukana. Ja tykkäsin siitäkin.
Mä kattelin kotona sohvalla telkkaria ja tekstailtiin samalla.
Tästä ajasta ja näistä hetkistä on melkein 10 vuotta aikaa.. Siitä kun viimeks oon kuullu herrasta on noin 6 vuotta.
Me ei seurusteltu ikinä, meillä oli vaan pieni muotoinen suhde.
Mut ilmeisesti kaikesta kaipuusta päätellen mä en oo ollu ihan tunteeton sitä herraa kohtaa.

Meijän välit katkes oikeestaan Ukon takia. Me ei muistaakseni vielä sillon seurusteltu ja tää herra soitti mulle ja oli tulossa hakeenkin mua ajeleen kunnes Ukko nappas puhelimen multa ja haukku sen pystyyn.. Vittu et olin kiitollinen, ja tietenkään mulla ei ollu herran puhelinnumeroo et olisin voinu soittaa takaisin ja selittää. Se oli just hetki sit päässy linnasta ja oli kerran aikasemmin soittanu mulle. En ollu kuullu herrasta pitkään aikaan mitään ja olin innoissani puhelinsoitoista. Ja sit se loppu ku seinään, sanomatta mitään.

Aikani tutkailun jälkeen mä löysin naamakirjasta kyseisen herran ja sain sen jopa mun kaverilistallekin. Josko olis mahdollisuus jutella edes joskus. Vielä.
Sen uuteen elämään kuuluu nainen, monta lasta, punainen tupa ja perunamaa, koirien kasvatusta jne..
Eli luultavasti haikailen ihan turhaan koko herran perään mutta kuulisin silti kuulumisia mieluusti :)

Mua itteeni häiritsee tää kaipaus. Mulla on kuitenkin oma mies ja lapsi, mulla on kaikki kuitenkin ihan hyvin ja silti kaipaan melkein päivittäin mun menneisyyttä, eri kohdista, eri ihmisiä. Kaikki ajatukset on ollu ohimeneviä paitsi tää herra, joka on pinttyny mun aivoihin liian kanssa.

Ehkä mä kaipaan menneisyyttä sen räväkkyyden takia. Mulla oli sillon elämä, paljon kavereita, juhlia, hulluja tempauksia jne.. Nykyään elämä on kuitenkin suhteellisen tylsää menneisyyteen verrattuna.
Mä menetin mun kaikki kaverit jossain vaiheessa, yhden sain takasin, Murusen, josta en ikinä enää aijo luopua. <3 Loput ei tunnu olevan enää kiinnostunu mun elämästä mitenkään.
Juhlat on nykyään sitä et istutaan jossain iltaa tissutellen kaljaa ja puhuen paskaa, baarissa käydään sillon tällön mut siitäkin on kyl sinänsä menny hehku, onhan siel kiva tanssia mut ...
Arki pyörii rutiinien parissa eteen päin.
Parisuhde on pinttyny tapa jossa ei enää ole mitään läheisyyttä tai keskusteluja.
Sillon mä sain joskus postiivista palautetta, nyt mä en koe enää mitenkään itteeni haluttavaks tai kiinnostavaks.

Olen mä onnellinen asioista mitä mulla nytkin on, miksen olis. Mut välillä haluais yhden päivän edes kokea uudelleen. Nauttia hetken ja unohtaa kaiken. 
Ehkä mä vaan kaipaan jotain uutta, jotain mielenkiintoista. Tai ehkä mä en vaan halua kasvaa aikuiseks..
Pitäsköhän ruveta ompeleen, leipoon tai piirteleen. Sais ajatukset ehkä taas kasaan.