Heti alkuun on kerrottava varmaankin tunteesta josta mä "kärsin" koko raskausajan. Pelko. Mä pelkäsin synnytystä, ihan järkyttävästi.
Mä pelkäsin,
...miten mä käyttäydyn.
...miten mä jaksan vai jaksanko ollenkaan.
...osaanko ponnistaa.
...totaali paniikkia, et mä saan jonkun paniikkikohtauksen ja en pysty tekeen mitään.
...kipua, joka sais musta vallan, jolle en voi mitään.
...repeämistä.
...MiniMiehen kokoa. Mun maha oli valtava ja ukko on ollu melkein 5kg syntyessään, odotin myös meijän herran olevan isokokoinen.
...ja luultavasti ihan kaikkea mitä vaan voi olla.
Ajatus synnytyksestä vieraiden ihmisten (kätilöt) kanssa tuntu häpeälliseltä. Ja monen monta kertaa mä mietin haluanko Ukon mukaan synnytykseen. Ihan vaan sen takia kun koin asian niin häpeälliseks ja en ollu ihan varma haluanko että Ukko näkee mut siinä tilanteessa.
Jälkeen päin ajateltuna (ja luettuna) koko juttu tuntuu ihan naurettavalta. Et mä oikeesti pelkäsin niin paljon. Tai eniten ehkä toi häpeällinen kohta! Se on herranjumala synnytys, naiset on tehny sitä monia satoja vuosia. Ja mä häpesin sitä?! Juu terve..
Tosta pelosta uskalsin mainita vasta, öö, 30 raskausviikon jälkeen neuvolalle. Joka kysy mitä mä pelkään, miks mä pelkään. Ja olis ollu mahdollisuus mennä äippäpolille pelkokäynnille. Jätin asian sillon harkintaan, ja päätin lopulta etten mene. Mä en voi olla muita niin paljon heikompi, kaikki muutkin äidit kykenee synnytykseen. Helpotuksena kuitenkin sain tiedon että olen niin pieni kokoinen (mahtokohan raja olla alle 155cm pitkä) että saan automaattisesti lähetteen äippäpolille koko-arvioon. Jota myöskin (tietenkin!) pelkäsin. Sisälläni mä toivoin monesti että lapsi olis niin iso ja ne kertois etten voi synnyttää lasta itse. Vaikka toisaalta haluaisin myös kokea synnytyksen.
Molemmat pelot koitin voittaa lukemisella ja tutkimisella. Eli siis google auki. Mä aattelin et jos mä tiedän kaiken mahdollisen synnytyksestä, kivunlievityksistä ja hoitokeinoista ym, ehkä mun pelko hiukan helpottuu. Mut mä en oo ihan varma oliks se kuitenkaan hyvä. Kun luki kuinka kipeitä äidit on ollu synnytyksen jälkeen, mitä kaikkee kätilöt äideille latelee synnytyksessä ja miten inhottavia lääkärit on. Ehkä mun pakokauhu aika ajoin paheni, mutta välillä kuitenkin tuli voittaja fiilis, mä selviin tästä!
Tän pelon takia mä melkein pyysin sektioo. Mun ahdistus synnytystä kohtaan paheni mitä pidemmälle raskaus meni. Mä en ikinä päässy kuitenkaan mietteistä tekoihin, en ikinä saanu aikaseks pyydettyä sektioo. Enkä ikinä saanu päätökseen ajatusta, kumpi olis mulle parempi sektio vai alatiesynnytys.
Nyt jälkeen päin mä voin nauraa mun synnytyspelolle, ihan tosissaan. Koko juttu oli ihan naurettava. Seuraavassa raskaudessa (jos sellainen on tulossa) mä tiedän pelkääväni synnytystä. Mutta ehkä pelko on erilaista, mä luultavasti pelkään sitä että mä oon liian itsevarma ja menetän homman hallinnan sen takia. "Mä tein tän kerran, mä teen sen toisenkin kerran!" Toivottavasti musta ei tuu liian varmaa, luulen ettei sekään ole hyväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti