Olin päivällä syöttämässä MiniMiehelle hedelmäsosetta välipalaks. Laitoin ensimmäisen lusikallisen suuhun. Poika nielas ja muuttu punaseks. Ensimmäisenä ajattelin kuolan joutuneen väärään kurkkuun, jota tapahtuu enemmän kun useasti, ja odotin et herra yskäs kerran, kunnes huomasin että soseet edelleen suussa ja poika ei vaan saa henkee vaikka kuinka kakoo ja köhii. Paniikki. Lapsi käsivarsille ja napakat taputukset selkään, joita luultavasti oli lähemmäks sata. Ajatukset vilisi mielessä ja paniikki vaan kasvo kun toinen ei saa henkee. Loppujen lopuks suusta valu pari lima vanaa ja poika haukkas happee. Juurikin sillon kun meinasin karjasta Ukolle ambulanssista. Kiitos, poika hengissä ja hengittää. Pelästy äiti, isä ja poika varmasti kaikki yhtä paljon. Eilisen kohtauksen jälkeen pojan vointi on ollu hyvä.
MiniMies ei oo ollu räkänen eikä kipeen olonen muutenkaan. Ruoka ei oo muutamaan päivään maistunu ja aina kun on koittanu nielasta, tuli kylmänväreet. Ilmeisesti se lima on ollu siellä kurkussa monta päivää häiritsemässä. Sitä en tiedä mistä se lima sinne oli tullu..
Toinen paniikki oli synnytyksessä jossa pojan sydän äänet laski äkisti. Tuli hulinaa hetkeks saliin ku hälytys lääkärille ja tais toinen kätilökin tulla paikalle. Tilanne tasottu nopeesti kuitenkin tökkimisellä ja mun pään laskemisella. Sänky kallistettiin siis niin että olin pää alaspäin, johon mut jätettiin hetkeks. Jätkä oli päättäny ilmeisestikin mennä solmuun napanuoransa kanssa. Oma pulssi kävi sillonkin hyvinkin korkealla.
Näitä paniikkitilanteita tulee varmasti oleen tulevaisuudessa. Tietona ihan pelkästään se että omistaa poika lapsen. Kolhuja, kuhmuja, haavoja, tikkejä, murtumia ja kaikkea vastaavaa on varmasti luvassa. Ja mä pärjään niiden kanssa mutta toivottavasti noi tukehtumis ja kuristumis jutut jäis noihin edellisiin. Ne ei oo sitten yhtään kivoja. Kun ei vaan voi tehdä oikein mitään. Verenvuodon tyrehdyttäminen on varmasti helpompaa kun saada toiselle happee kun kaikki tiet on tukossa.
No se siitä, kaikki on kuitenkin kunnossa.
Kuva googlesta
Mun hermot Ukkoo kohtaan on ehkä hiukan löystyny. Ehkä vähän. Kiristää välillä hiukan sen ajattelemattomuus mutta eipä sitä aina itekään tuu ajateltua ihan "oikein".
Mun leppymisen apuna oli pieni juttelutuokio, josta ei tosiaan tainnu olla mitään iloo kellekään ja tappeluhan siitä tuli mutta mun mieli parani kun sanoin asioita ääneen. Ja nyt Ukko on ollu taas meijän elämässä mukana. Ei oo jokasta syöttöö ja vaipan vaihtoo tarvinu tehä ite. Ehkä tää elämä muuttuu taas iloks, pikku hiljaa. Seuraavaan kiukkuun asti :D
Nyt kun se lapsi nukkuu tyytyväisenä turvallisessa omassa pinnasängyssään, tää mamma vaipuu hetkeks facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja menee (toivottavasti) kohta nukkuun.
Hyvää yötä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti