Palleron paluu

Ihana pieni pojan palleroinen tuli eilen illalla kotiin, niin hymyissä suin :) Herra oli koko illan ihan pelkkää hymyä, naureskeli ja jutteli (murisi) kovasti. Iltapuuro syötiin suihkun jälkeen ison hedelmäsoseen kera reippaasti ja meni suhteellisen kiltisti nukkuunkin. Mitä nyt temmelsi sängyssä tunnin verran, muttei itkenyt.
Oli kova ikävä jo pikkusta ja meinas itku tulla kun taas näki pienokaisen. Joka vaikutti jo niin isolta pojalta, ihan kun poitsu olis kasvanu tossa ajassa hurjasti. Hiukset ainakin on kasvanu, ihan varmasti :D

Me käytiin eilen Ukon kanssa hiukan kauempana työhaastattelussa. Ukolla siis yks työpaikka kiikarissa jota on nyt sit jo moneen kertaan vatvottu ja selvitetty. Kaks työhaastattelua, miljoona puhelua ennen niitä. Ja niitäkin on tulossa lisää vielä. Tsemppiä Ukolle et sais paikan! On niin kovin innoissaan siitä paikasta ja kovasti ilmeisesti haluis sinne. Toukokuun alussa hommat sit vasta alkaa, jos alkaa. Eilen selvin sekin että niitä hakijoita on pari lisää mut Ukko kuitenkin ilmeisesti ainoo jolla olis kai mahdollisuudet paikka saada.

Nyt mä kerään kimpsut ja kampsut kasaan. Silpasen Murusen ja J:n seuraks. Illalla  ehkä lisää tekstiä. :)

Keväistä päivänjatkoa kaikille! :)

Synnytyspelko

Nyt mä voin alottaa tarinan mun synnytyksestä ja jos ehkä sen jälkeen hiukan raskaudestakin :)

Heti alkuun on kerrottava varmaankin tunteesta josta mä "kärsin" koko raskausajan. Pelko. Mä pelkäsin synnytystä, ihan järkyttävästi.
Mä pelkäsin,
...miten mä käyttäydyn.
...miten mä jaksan vai jaksanko ollenkaan.
...osaanko ponnistaa.
...totaali paniikkia, et mä saan jonkun paniikkikohtauksen ja en pysty tekeen mitään.
...kipua, joka sais musta vallan, jolle en voi mitään.
...repeämistä.
...MiniMiehen kokoa. Mun maha oli valtava ja ukko on ollu melkein 5kg syntyessään, odotin myös meijän herran olevan isokokoinen.
...ja luultavasti ihan kaikkea mitä vaan voi olla.
Ajatus synnytyksestä vieraiden ihmisten (kätilöt) kanssa tuntu häpeälliseltä. Ja monen monta kertaa mä mietin haluanko Ukon mukaan synnytykseen. Ihan vaan sen takia kun koin asian niin häpeälliseks ja en ollu ihan varma haluanko että Ukko näkee mut siinä tilanteessa.
Jälkeen päin ajateltuna (ja luettuna) koko juttu tuntuu ihan naurettavalta. Et mä oikeesti pelkäsin niin paljon. Tai eniten ehkä toi häpeällinen kohta! Se on herranjumala synnytys, naiset on tehny sitä monia satoja vuosia. Ja mä häpesin sitä?! Juu terve..

Tosta pelosta uskalsin mainita vasta, öö, 30 raskausviikon jälkeen neuvolalle. Joka kysy mitä mä pelkään, miks mä pelkään. Ja olis ollu mahdollisuus mennä äippäpolille pelkokäynnille. Jätin asian sillon harkintaan, ja päätin lopulta etten mene. Mä en voi olla muita niin paljon heikompi, kaikki muutkin äidit kykenee synnytykseen. Helpotuksena kuitenkin sain tiedon että olen niin pieni kokoinen (mahtokohan raja olla alle 155cm pitkä) että saan automaattisesti lähetteen äippäpolille koko-arvioon. Jota myöskin (tietenkin!) pelkäsin. Sisälläni mä toivoin monesti että lapsi olis niin iso ja ne kertois etten voi synnyttää lasta itse. Vaikka toisaalta haluaisin myös kokea synnytyksen.
Molemmat pelot koitin voittaa lukemisella ja tutkimisella. Eli siis google auki. Mä aattelin et jos mä tiedän kaiken mahdollisen synnytyksestä, kivunlievityksistä ja hoitokeinoista ym, ehkä mun pelko hiukan helpottuu. Mut mä en oo ihan varma oliks se kuitenkaan hyvä. Kun luki kuinka kipeitä äidit on ollu synnytyksen jälkeen, mitä kaikkee kätilöt äideille latelee synnytyksessä ja miten inhottavia lääkärit on. Ehkä mun pakokauhu aika ajoin paheni, mutta välillä kuitenkin tuli voittaja fiilis, mä selviin tästä!

Tän pelon takia mä melkein pyysin sektioo. Mun ahdistus synnytystä kohtaan paheni mitä pidemmälle raskaus meni. Mä en ikinä päässy kuitenkaan mietteistä tekoihin, en ikinä saanu aikaseks pyydettyä sektioo. Enkä ikinä saanu päätökseen ajatusta, kumpi olis mulle parempi sektio vai alatiesynnytys.

Nyt jälkeen päin mä voin nauraa mun synnytyspelolle, ihan tosissaan. Koko juttu oli ihan naurettava. Seuraavassa raskaudessa (jos sellainen on tulossa) mä tiedän pelkääväni synnytystä. Mutta ehkä pelko on erilaista, mä luultavasti pelkään sitä että mä oon liian itsevarma ja menetän homman hallinnan sen takia. "Mä tein tän kerran, mä teen sen toisenkin kerran!" Toivottavasti musta ei tuu liian varmaa, luulen ettei sekään ole hyväksi.

Vapaus

MiniMies meni mummolaan. Tällä kertaa oikeastaan ihan muuten vaan. Tai no Ukolla on yks työjuttu työn alla ja passitin sen opiskeleen sitä työmatskua, joten hän halus "opiskelurauhaa" ja MiniMies meni hänen äidilleen pariks päiväks.
Onhan tää ihanaa. Levätä ja tehä asioita ilman huutavaa lasta, joka haluais kaiken sun huomion. Ja aamulla kun heräs, päälimmäisenä ajatuksena: "Luoja, kuinka hyvin mä nukuin, enkä herännyt kertaakaan!" Ukko sano et olin nukahtanukin ihan samantien. Hiukka väsyny mamma :)

MiniMies on ollu myös pari kertaa mun omalla äidillä hoidossa. Mutta äidillä on sit taas työ/opiskelu/2. työ, joten häneltä aikaa ei useasti liikene. Äidistä on kyllä muuten enemmän ku iso apu.
Mutta jostain syystä hänellä tuntuu olevan joku saatanan iso ongelma sen kanssa että MiniMies menee hoitoon. Tai ettei me aina jakseta ja haluttas välillä levätä. Taas sain kuulla: "Mitä varten se nyt taas piti laittaa hoitoon?" Aina, joka ikinen kerta mä saan kuulla kuinka äiti on saanut pärjätä yksin ja ettei hänellä oo ollu apua. *murinaa* Ja siis senkö takia ettei äiti oo saanu apua omien lastensa kanssa ni mäkään en saa pyytää apua, niinkö?!?
Mulla ei oo pakottavaa tarvetta laittaa MiniMiestä hoitoon, mä pärjään sen kanssa kyllä tosi hyvin. Mä oon päättäny jo sillon kun pikku ukko oli masussa etten halua hänestä liiiian äitiriippuvaista lasta, joten jossain vaiheessa hän menee tarhaan ja saa mennä mummolaan hoitoon. Ja joskus vaikka pappalaankin :D Jos joku hänet hoitoon haluaa, ni ole hyvä. Laitan kyllä vaatteet kasaan. Mä jaksan ite arjessa paremmin kun pikku ukko on välillä jossain muualla. Mä saan siivottua rauhassa ja meillä on siistiä. Me saadaan parantaa Ukon kanssa meijän parisuhdetta joka on viime aikoina ollu ihan perseestä, tai no mitään parisuhdetta ei oo enää ollu.
Mä oon laittanu MiniMiehen jo 2-3kk iässä ensimmäisen kerran hoitoon. Hän on ollu yhteensä 9kk iässä n. 5 kertaa hoidossa, joka kerta vain yhden yön. Eli ei hän jatkuvasti hoidossa ole, ja nyt ensimmäisen kerran hän on kaksi yötä pois kotoa. Saas nähdä tuleeko äidille kauhee ikävä. <3

Paniikki

Eilinen päivä oli kauhee. Ainakin hetkellisesti.
Olin päivällä syöttämässä MiniMiehelle hedelmäsosetta välipalaks. Laitoin ensimmäisen lusikallisen suuhun. Poika nielas ja muuttu punaseks. Ensimmäisenä ajattelin kuolan joutuneen väärään kurkkuun, jota tapahtuu enemmän kun useasti, ja odotin et herra yskäs kerran, kunnes huomasin että soseet edelleen suussa ja poika ei vaan saa henkee vaikka kuinka kakoo ja köhii. Paniikki. Lapsi käsivarsille ja napakat taputukset selkään, joita luultavasti oli lähemmäks sata. Ajatukset vilisi mielessä ja paniikki vaan kasvo kun toinen ei saa henkee. Loppujen lopuks suusta valu pari lima vanaa ja poika haukkas happee. Juurikin sillon kun meinasin karjasta Ukolle ambulanssista. Kiitos, poika hengissä ja hengittää. Pelästy äiti, isä ja poika varmasti kaikki yhtä paljon. Eilisen kohtauksen jälkeen pojan vointi on ollu hyvä.
MiniMies ei oo ollu räkänen eikä kipeen olonen muutenkaan. Ruoka ei oo muutamaan päivään maistunu ja aina kun on koittanu nielasta, tuli kylmänväreet. Ilmeisesti se lima on ollu siellä kurkussa monta päivää häiritsemässä. Sitä en tiedä mistä se lima sinne oli tullu..

Toinen paniikki oli synnytyksessä jossa pojan sydän äänet laski äkisti. Tuli hulinaa hetkeks saliin ku hälytys lääkärille ja tais toinen kätilökin tulla paikalle. Tilanne tasottu nopeesti kuitenkin tökkimisellä ja mun pään laskemisella. Sänky kallistettiin siis niin että olin pää alaspäin, johon mut jätettiin hetkeks. Jätkä oli päättäny ilmeisestikin mennä solmuun napanuoransa kanssa. Oma pulssi kävi sillonkin hyvinkin korkealla.

Näitä paniikkitilanteita tulee varmasti oleen tulevaisuudessa. Tietona ihan pelkästään se että omistaa poika lapsen. Kolhuja, kuhmuja, haavoja, tikkejä, murtumia ja kaikkea vastaavaa on varmasti luvassa. Ja mä pärjään niiden kanssa mutta toivottavasti noi tukehtumis ja kuristumis jutut jäis noihin edellisiin. Ne ei oo sitten yhtään kivoja. Kun ei vaan voi tehdä oikein mitään. Verenvuodon tyrehdyttäminen on varmasti helpompaa kun saada toiselle happee kun kaikki tiet on tukossa.

No se siitä, kaikki on kuitenkin kunnossa.

Kuva googlesta

Mun hermot Ukkoo kohtaan on ehkä hiukan löystyny. Ehkä vähän. Kiristää välillä hiukan sen ajattelemattomuus mutta eipä sitä aina itekään tuu ajateltua ihan "oikein".
Mun leppymisen apuna oli pieni juttelutuokio, josta ei tosiaan tainnu olla mitään iloo kellekään ja tappeluhan siitä tuli mutta mun mieli parani kun sanoin asioita ääneen. Ja nyt Ukko on ollu taas meijän elämässä mukana. Ei oo jokasta syöttöö ja vaipan vaihtoo tarvinu tehä ite. Ehkä tää elämä muuttuu taas iloks, pikku hiljaa. Seuraavaan kiukkuun asti :D

Nyt kun se lapsi nukkuu tyytyväisenä turvallisessa omassa pinnasängyssään, tää mamma vaipuu hetkeks facebookin ihmeelliseen maailmaan. Ja menee (toivottavasti) kohta nukkuun.
Hyvää yötä :)

Turhautuminen

Poika on turhautunut, kun ei pääse liikkeelle.
Isä on turhautunut, ilmeisestikin siitä ettei olla 24/7 himassa.

Äiti on turhautunut, öö, kaikesta? No joo ehkä hiukan niinkin. Mutta ideana oli siis vain ilmoittaa että hiukan motivaation puutetta kirjottaa blogia jota kukaan ei lue, paitsi Murunen <3 Itsehän tän aloitin. VoeVoe. Mutta kun olen oikein kovasti koittanut miettiä mitä kirjottaisi. Mistä ihmiset kiinnostuisi.. Ja jotenkin pitäisi osata kirjottaa paremmin.

Toisaalta, blogin kirjoittaminen on hiukan ehkä terapiaa. Saa purkaa tätä elämän kurjuutta "salaa", kukaan ei tiedä et se oon mä. Mua ottaa just päähän se ja se asia, kukaan ei tiedä et Ukko on Ukko ja MiniMies on MiniMies. Paitsi Murunen mutta anyway..

Tää päivä kuului edelleenkin, vieläkin paskimpienpäiviensarjaan.. Ukon kanssa vaan ei taas homma luista. Ei mitenkään päin. No positiivista oli se että Ukko heräili viime yön MiniMiehen kanssa ja tää mamma sai nukkua. Piiiiitkästä aikaa.
Mua ahistaa koko tilanne, mua ahistaa ajatus et mun pitäis puhua. Ei siitä oo ennenkään ollu mitään iloo kellekään. Ja aina tulee riita kun pitäs jotain henkevää puhua. Huoh. Mua ärsyttää vitusti enemmän ku me tapellaan koko ajan, mä oon itte koko ajan pahalla päällä. Ei oo kivaa, ei yhtään.
Eniten hommassa kuitenkin ihmetyttää se että NYT on KEVÄT, mä oon aina, ihan aina, ollu hyvällä päällä keväisin. Mä saan ihania energia purkauksia. Touhuan ja visioin keväät ja syksysin vaivun horrokseen. Näin se on aina menny mutta nyt MÄ MÖKÖTÄN KUN ON KEVÄT!? Mitä helvettiä mun päänsisällä mahtaa tapahtua..?

Minä: "Mä nousen keväisin tulesta feeniks linnun lailla, eiku vittu tuhkasta."
Murunen: "Melkein sama asia :D"
Minä: "Juu on, mä oon aina ollu hiukan malttamaton persoona.."
Näin mä puhuin siis Muruselle tässä eräs kaunis aurinkoinen päivä.

Mä oon vahvasti sitä mieltä et suurin osa meijän riidoista johtuu vaan mun mielialasta. Nää on taas näitä juttuja ku aurinko on väärässä asennossa ja kuu väärin päin jne... Ei edes luoja tiedä mitä MUN päässä tapahtuu, ei voi tietää. Ei kukaan. Mun päässä tapahtuu välillä niin kummia juttuja ettei sitä vaan voi ymmärtää.
Tää menee ohi, ihan varmasti.. Kohta me ollaan taas onnellisia, tai siis minä olen. Elämä alkaa rullaan omalla painollaan.

Äitiys

Minkälainen on huono äiti?

Olenko mä huono äiti,
kun en imettänyt?
kun en tee itse lapselleni ruokia?
kun en ole ikinä harkinnutkaan käyttäväni kestovaippoja?
kun en mene joka päivä lapseni kanssa ulos joka päivä?
kun en leiki ja touhua koko aikaa lapseni kanssa?

Olenko mä huono äiti,
kun haluan omaa aikaa?
kun tuntuu että lapsen itku saa mun pään räjähtään?
kun olen nyt jo komentanut lastani vaikka hän on noinkin pieni?

Tekeekö se minusta huonon äidin ettei meillä ole muuta rytmiä päivissä kun ruokailu-ajat ja salkkarit tulee 19.30?

Tekeekö se minusta huonon äidin kun en juokse vauvakahviloissa, muskareissa ja vauvaunneissa lapseni kanssa? Entä se että lapseni istuu päivällä kävelytuolissa koska haluan välttää turhautumisen ja istua itse hetken?

Tekeekö se minusta huonon äidin kun en jaksa siivota tai pestä pyykkiä?
Että meille on sotkuista ja tiskiä on altaassa?

Mä TIEDÄN että monet äidit katsoo mua kieroon kun ilmotan etten ole MiniMiestä imettänyt. No selvittäkää faktat ennen kun tuomitsette! Meillähän se juttu ei ikinä toiminu, itki äiti ja poika. Oman mielenterveyden kannalta koin parhaaksi lopettaa yrittämisen.

Lapseni kulkee puhtaissa vaatteissa, satunnaisia sosetahroja lukuunottamatta.
Käytän häntä pesulla ja hän on puhdas.
Olen aina ruokkinut lapseni kun siihen on tarvetta ollut.
Häneltä vaihdetaan vaippa kun pissaa on paljon tai on tullut kakka.
Hänellä on vaatteita, koti, turvaistuin, vaunut ja kaikki minkä hän tarvitsee.
Ennen kaikkea rakkautta.

Mä en ole yli-innokas äiti, mä en hehkuta lapseni parhautta niin että maailma raikaa.
Mä en aina ole iloinen lapseni toimista, tai mä en ihan aina kestä itkua ilman hampaiden
kiristystä.
Mä en ole ehkä kaikkien mielestä hyvä äiti, mä en jaksa aina aamusin nousta ylös, jolloin on
jonkun muun vuoro. Mä meen Murusen kanssa kauppaan koska en jaksa ottaa lastani mukaan.
Mä en mee ulos lapseni kanssa kun sataa vettä, räntää tai mä en jaksa. Mä en tee lapselleni itse
ruokia.
MiniMies menee hoitoon jos mamma tahtoo mennä baariin mutten oo ikinä, kertaakaan, juonut
MiniMiehen silmien alla edes yhtä kaljaa. Meillä ei oo ikinä käytetty huumeita, eikä niitä
meille tule.

Joten lapseni voi hyvin. Kaikesta huolimatta.
Ja nyt kun mä luin tän tekstin uudestaan itse, mä voin todeta sydämeni pohjasta hyvällä omalla tunnolla, kaikista epäkohdistani huolimatta etten koe olevani huono äiti. Pidän lapseni tyytyväisenä.
Ei se paljoa vaadi. Joillain on päivä rytmitetty 5min tarkkuudella ja meille se ei sovi.
Ihan vaan siksi että mä ajattelen myös itseäni.
Ja koko perhettä.
Mä teen asiat vaan omalla tavallani ja niin kuin meille on parhaaksi.

Eiköhän tuostakin tule ihminen. <3 <3 <3

Ps. Kukaan ei ole huono äiti. Kaikki toimii omalla tavallaan. Ja mä luulen että muillakin on välillä vähän hankalaa, välillä vaan suututtaa ja haluaa vapaata :)

Pjärkele....

Vihaa, rakkautta, vihaa, mökötystä, vihaa, Minimiestä, raivoa.. Jep, ei mee taas ihan putkeen..
MiniMiehen kanssa menee kivasti. Lukuun ottamatta tätä päivää joka on ollu taas ihan pelkkää huutoo, raivoo ja väsymystä. Hampaat, mä luulen, että herran kuudes hammas aiheuttaa pahoja oireita taas. Ruoka ei oo oikein maistunu, paitsi tietysti herkut (hedelmäsoseet). Yönukkumiset menee päin persettä kun herra ei tahdo enää yli 5 tuntia nukkua putkeen mutta ihan hyvin sitä on silti jaksanu vaikka hiukan ollaan heräiltykin. Välillä vähän väsyttää ja ehkä hiukan tekis mieli repiä hiukset päästä, hiukan vain...
Liikkuminen alkaa edistyyn. Pikku mies kierii. Menee kyljeltä kyljelle päästääkseen hiukan eteen päin ja venyy määrättömästi. Seisominen sujuu kuin vanhalta tekijältä. Konttausasennossakin pysyy jo hetken kun sen vaan saa "taisteltua" siihen. Hän ei siis taita itseään lantiosta enää ollenkaan. On nyt niin tomerana vaan pystyssä. No ehkä se siitä sitten kun lihakset vahvistuu kunnolla.
Uusia tavujaki on taas tullu. Ihan kun hän osaisi sanoa jo Mamma, Pappa ja Nam. ja näiden lisäksi tulee tä-tä ja paljonpaljon muuta. Melkein kerran jo luulin että Minimies olis sanonut Ääi-ti. Mutta ehkei kuitenkaa, tai eihän sitä tiedä. En usko siihen ennen kun kuulen sen uudestaan :)

Mutta Ukon kanssa ei tunnu taas menevän yhtään putkeen. Oonkohan tänään mahtanu edes puhua sille mitään, no en ainakaan pakkoa enempää. Ei nyt just taas huvita avata suutaan..
Äidillä ei ole oikeutta olla väsynyt.
Äidillä ei ole oikeutta olla kipeänä.
Äidillähän ei koskaan särje päätä.
Äitiähän huvittaa aina ihan saatanasti.
"Voisitko syöttää MiniMiehen?"
"Voisitko vaihtaa vaipan?"
Noihin kysymyksiin oon saanut enemmän kun kerran vastauksen ei nyt huvita tai ei nyt jaksa, hänen särkee päätä tai hän on väsynyt.
Yli viikko on taas menny kun minä olen heränny JOKA yö MONTA kertaa MiniMiehen kanssa. Minä olen ruokkinut, vaihtanut vaipat, vienyt ulos, pitänyt puhtaana. Lukuun ottamatta niitä muutamia kertoja kun Herra EnTeeMitäänKunEiHuvita on VIITSINYT tehdä jotakin. Niin ja hän on ollut flunssassa yli viikon. Mä olin flunssassa päivän (Ukon mielestä makasin sohvalla monta päivää) ja silti vaikka olin kipeenä, jaksoin edes vähän olla lapsen kanssa. Mutta kun herra on kipeenä ni hänhän ei koskekaan koko lapseen.
Mitä mä teen, puren hammasta niin saatanasti yhteen että paloja lentelee. Pitäis puuttua asiaan ja puhua mutta ku ei huvita, nyt äitiä ei huvita. Toisaalta ehkä mulla on asiat hyvin. Saan sentään joskus apua, joillakin kun miehet ei ikinä suostu vaihtaan vaippaa tai on töissä 24/7 ja saa pärjätä koko ajan yksin. Yksinhuoltajat sitten taas asia erikseen. Ehkä yks syy miksei aina tuu sanottua joka asiasta.. Mutta toisaalta mä en halua enkä aijo alistua elämään jossa mä joudun tekeen kaiken ja herra makaa sohvalla. Murunen kuvasi tilannetta ehkä hyvin, ihan kun olisin Ukon äiti. No niinhän se on.
Otan härkää sarvista kun jaksan tai sit kun löydän itsestäni vaan sen sävelen. Riitahan siitä taas tulee mutta elämä on..
Eikä meillä oo ollu mitään parisuhdetta enää pitkään aikaan. Pusu? Mikä se on? Hali? Ei oo näkyny.. Seksi? Ai, onks se jotain syötävää? Joo, no mitä vitun järkee tässä taas on. Ukko nukkuu AGAIN aikaajoin sohvalla, eilen se tuli sänkyyn nukkuun mut sillonkin nukuttiin selät vastakkain, välissä 3metriä. Ei meijän sänky nyt ihan niiiiin iso oo mut siltä se näyttää kun vilkasee sängyn toiselle puolelle. Mun parisuhde on facebook <3
Että semmosta meille kuuluu.
Joskus me oltiin Viivi&Wagner mut ei niilläkään kyllä näin saatanan huonosti mene! Tähän on tultava loppu. Sehän on selvä. Panostusta kiitos ja olis kiva jos mun panostus tässä arjen aherruksessa joskus palkittais tai edes huomattais.

Kiitos nam. Toivottavasti seuraava teksti on hiukan iloisempi.

Kauniita unia ja sitä rataa.

Pikalenssu

Ihunaa, mun flunssa meni ohi. Eilen olin jo oikeestaan parantunu kokonaan mutta nyt tää tosiaan meni ohi. Ennätys lyhyt lenssu. Yhden päivän makasin koomassa sohvalla ja sillonkin illalla otin itteeni niskasta kiinni, tiskasin ja siivoilin hiukan. Ehkä siitä oli jotain apua kun ei jääny sohvan orjaksi. Mutta hyvä näin.
Tultiin tänään äidille kyläileen ja käytiin illalla kylillä hiukan pulkkailemassa. Ollaan aikasemmin oltu kerran pulkkailemassa, koko porukalla. Murunen oli miehineen mukana, minä ja Ukko sekä tietysti MiniMies. Sillon MiniMies nukahti samantien ku ulos päästiin. Surkeena se sitten pötkötteli pulkassa unten mailla kun J:llä oli hauskaa lumen kanssa. Mutta nyt kun oltiin ulkona (ajotin ulkona olon ehkä hiukan paremmin kun aikasemmin) MiniMies oli reippaana hereillä koko ajan. Apuna tietysti se että hän nukku koko automatkan.
Mä niin odotan innolla että MiniMies lähtee liikkuun, tavalla tai toisella mut liikkuis. Nyt kun pikku ukko on oppinut seisomaan, J on katsellut touhua hiukan ihmeissään. Toinen tietysti ihmeissään kun on tottunut että MiniMies pötköttelee lattialla ja yht' äkkiä se on noussut pystyyn. Mä niin odotan kun MiniMies menee J:n perässä, ne vois touhuta yhdessä, mennä ja temmeltää, väsyttää toisiaan ja me voitas Murusen kanssa vaan hörppiä kahvia ja puhallella kuhmuja :D Tietysti, haittana ehkä se että sit niitä riiviöitä on kaks ja haavereita on tuplasti, sekasortoa triplasti jne mutta niillä olis silti seuraa toisistaan. Ja mä luulen että ne on ihanan valloittava riiviö kaksikko <3

Mä alotin, öö, noin kaks viikkoo sitten lakon. Ei karkkia, roskaruokaa, sipsejä yms. En ajatellu sitä lakkoo mitenkään pakollisena, enemmän se oli semmonen kokeilu. En oo ihan säntillisesti sitä noudattanu, johtuen siitä että meillä oli Ukon sedän lapsen ristiäiset joissa tietenkin oli kakkuja ja herkkuja, musta olis ollu hiukan epäkohteliasta olla koskematta tarjottaviin, ihan vaan itseni takia. Ja toinen syy oli se että olin kipeenä, äiti on opettanu mut pahoille tavoille. Pienenä kun olin kipeenä sain aina nannaa ja limpparia. Joten nyt kun tuli lenssu mun mieliteko nousi ihan järjettömästi ja söin hiukan (oikeesti tosi vähän) suklaata. Mutta ei muuta. Ja luultavasti tästä lakosta johtuen oon nyt laihtunu 2kg. Tai sit sen takia kun olin kipeenä, en tiedä mut laihtunu ollaan ja toivon että laihdun lisää. En mä kauheesti oo mitään herkkuja nyt syöny muutenkaan, välillä tuli ostettua namipussi illaks. Mutta nyt en osta sitäkään.
Tästä aiheesta tulossa jatkoa jossain vaiheessa kun asioita saadaan päätökseen. Ja on taas aikaa kirjottaa.

Nyt kiiruusti nukkumaan. Hyvät yöt ihmiset

Kevät

Hyvää aikaa kirjottaa blogia. Mun facebookki ei toimi. Kaikkien muiden profiilit toimii mut ei mun. Mitä v*ttua?! Syrjintää? "Jotain meni pieleen, korjaamme vian mahdollisimman pian" Kuinkakohan kauan niiden mahdollisimman pian on? Tässä on renattu jo fb:tä auki päivän verran. *murinaa*

Käytiin tosiaan eilen siellä fysiossa. Kehut saatiin kun ollaan opittu seisoon ja hiukan istuunkin. Nyt sit vaan koitetaan vahvistaa lihaksia ja saada minimies ojentuun kunnolla. Ryömimis-/konttausharjotuksia koitetaan tehä, jos tuo viittis lähtee jo liikkeelle. Kuukauden päähän saatiin taas uus aika muttei mitään kauheeta painostusta treenaukseen. Se täti on tosi ristiriitanen. Kysyin kerran siltä että vaikuttaako kun Minimies on niin iso, nukkunut elämänsä ensimmäiset kuukaudet ja syntynyt ajoissa. Mainitsin myös että Minimies tavailee sanoja, tulee monen näkösiä tavuja jo. Mutta mikään ei vaikuta. Mutta nyt sitten kuitenkin se sano että jotkut oppii liikkumaan ja jotkut puhumaan. Eli MiniMies on keskittynyt enemmän suullisiin taitoihin. Ja nyt kuitenkin lapsi kehittyy omalla tavallaan ja omalla ajallaan. Se puhu kaikki asiat ihan toisin päin kun oli aikasemmin puhunut. Ja tässä oli erona se että Murunen oli mun mukana, eli siis sillä on naama raja? Hyvä juttu.

Minimies toisiaan tavailee, tulee tätä, titi, mamma, jne.. Mamma pikkunen sanoo jo aika selkeesti. Tarkottaako sitä, en tiedä. Ukon mielestä tarkottaa, aina kun en ole paikalla, mammaa kaivataan :)
Huippu juttu äidin ja isin korville olis se liikkuminen. Toi turhautuminen noin äänekkäällä lapsella on tositosi korvia raastavaa. Mä niin odotan hetkeä kun minimies on tyytyväinen ja onnellinen lapsi. Mutta nyt kun kauhoo lattialla pelkkää ilmaa käsillään ja jaloillaan, hän ei ole yhtään tyytyväinen.

Tänään mulla on superhuono päivä. Kurkku ollu kipeenä pari päivää ja nyt mä poden sitten saatanallista räkätautia. Juurikin sillon kun tuolla on niin ihana keväinen ilma ja vois mennä ulkoileen. Juurikin kun mä niin ajattelin että sais tänään siivottua ja tuuletettua tuota paskan hajua ulos meijän asunnosta. Juurikin kun olis voinu tehdä vaikka mitä. Mutta ei mä istun sohvalla, sisällä, pimeässä, niiskuttamassa puolikuolleena. Energia lähde on ehtynyt. Ja mä en saanut kun YHDEN kupillisen aamukahvia, koska multa loppu maito. En ole ollenkaan hyvällä päällä.

Mutta oikein hyvää ja keväistä päivää kaikille!

Fysion perkele

Se MiniMiehen ylähampaan pari tuli, ja tuli kolmaskin ylähammas. Huomasin sunnuntaina kun tutkailin pikkusen suuhun että siellähän pilkottaa jo kolmaskin ylähammas. Eli meillä on nyt yhteensä 5 hammasta. Ja jatkoa ilmeisesti tulossa, kulmahammas näyttäs siltä et vois kohta puhjeta. Ja ikenet taas turoksissa.

Meijän fysio käynnit. Ensimmäinen kerta oli ihan kiva, johtuen luultavasti siitä että sain helpottavaa tietoa morotuksesta ja lihasdystrofiasta. Treeniohjeet saatiin jo sillon jalkoihin joissa ei ollu mitään eloa. Ja treenattiin, ei ehkä joka päivä tauotta mut treenattiin kuitenkin jotenki. Joka päivä kuitenkin tutustuttiin jalkoihin tavalla jos toisella. Siliteltiin, pureskeltiin, maiskuteltiin, tassuteltiin jne..
Toinen kerta sai mut stressin valtaan ja sai mulle hiukan pahan mielen. Täti sai asiat kuulostaan siltä että me emme ole tehneet yhtään mitään. "Jalkoja pitää treenata joka päivä, useita kertoja päivässä, koska lapsi unohtaa" Noin se mulle sano. Ai että kasvava lapsi unohtaa kun on kerran oppinut, nii juu, niinhän se olikin. Ai sen takia mä en osaa aina puhua ku en puhu koko aikaa? Ha.
Sillon MiniMies oli treenaantunu jo sen verran että sentään jo potki jaloillaan, aikasemmin kun niissä jaloissa ei ollu tosiaan mitn eloo. Fysio anto uusia treeni ohjeita, ankarat käskyt jatkuvuuteen, ja ilmoitti haluavansa nähdä meitä luultavasti siihen asti et MiniMies kävelee (niin kauan?) sekä ajan kolmen viikon päähän.
Kolme viikkoa on nyt menny. Perjantaina on kolmas fysio käynti. Ja pikku ukko seisoo <3 Omilla pienillä jaloillaan. Ollaan kaikki treenattu vuorotellen; minä, ukko, Murunen. Isoin kiitos kuuluu Muruselle joka on auttanu mua hurjasti tän asian kanssa. Laitoin sen nojaan syöttötuoliin, kyllä se seisoo itse tuettuna hetken aikaa. Joka on jo lottovoitto meille! Mun fiilis mennä perjantaina sinne fysioon on hyvä mutta silti panikoin hiukan. Mitäköhän se sanoo..? Vieläkin Minimies potkii hurjasti ja sen pois saamiseks tarvii varmaan kysyä neuvoa.
Hän ei ryömi, konttaa eikä kiemurtele eteen päin. Lähellä se olis jo mutta kuitenkin liian kaukana. Minimies on oppinut turhautumisen jalon taidon ja huutoa riittää. Äidin apu saa pojan huutaan ehkä vielä hitusen enemmän. Jollain tavalla herra menee vähän eteen päin kun äiti ei oo katsomassa. Luultavasti sillain että se heijailee itteensä puolelta toiselle. No ehkä me kävellään ennen ku opitaan konttaan.

Kohta nukkumaan, kerranki ehkä ajoissa. Oltiin murusen kanssa eilen baareilemassa ja olot oli aamulla/yöllä hirveet joten unet jäi hiukan vähäisiksi. Mutta jos nyt nukkuis kunnolla :)