Alusta asti meillä on ollu Ukon kanssa tapana että heräillään hiukan kummatkin MiniMiehen kanssa, välillä Ukko mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta minä. Mutta nyt viime viikot (joita tuntuu olevan miljoona) olen ainoastaan minä herännyt aamulla MiniMiehen kanssa. Onneksi pikku herra on lähes alusta asti melkein aina nukkunut koko yön. Välissä on ollut muutama yö kun on herännyt aamuyöllä syömään mutta jatkanut unia. Alussa hän nukkui vajaita unia mutta on aina siltikin ollut hyvä uninen kaveri.
Olen väsynyt, tosi väsynyt. Tahtois nukkua yhden yön ja aamun niiiiin pitkään kun haluais. Unia ja tutia ihan rauhassa.
Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä mä kuulen lapsen jatkuvan itkun mihin ei ole mitään järkevää selitystä. Ja päivällä paljon välissä. Alkuun MiniMies oli kiltti eikä turhia itkeskelly mutta nyt sitten on huutoa, raivoa, turhautumista senkin edestä.
Illalla kun tuon raivoavan pikku miehen saa nukkumaan, pitkän taistelun jälkeen. menee kaksi-kolme tuntia kun hän herää vähän väliä itkemään. Hampaatko? Ehkä. Maha? Ehkä, mutten usko. Painajaiset, voi olla. Tutti kadoksissa, aika usein. Päiväunille usein sama taistelu; itkua, raivoa ja sätkimistä, muttei heräile samanlailla kun illalla.
Nyt Ukko on viikonlopun kissanäyttelyssä, ei, ne eivät ole omia, luojalle kiitos. Onhan kissat ihan kivoja kun ovat suloisia ja ihania ja kilttejä MUTTA en pidä kissojen raapimisesta ja niitten kusi haisee todella pahalle mitä ei saa millään irti (omistaa yhden kissankuselta haisevan sängyn). Eli olen MiniMiehen kanssa kaksin koko viikonlopun, äidillä, (ehkä äidistä on jotakin apua) kiitos kissojen.
Kaipaan vapaata. Hetkeä kun ei tarvitsisi olla hetken päästä taas hyssyttämässä pikku herraa. Ikinä mulla ei oo ollu pakottavaa tarvetta mennä bilettään tai juoda kaljaa tai mitään, eikä oo nytkään mutta mieli tekis. Mutta taitaa jäädä mieliteoks. Kenelle tuon nyt sitten jättäisi muka hoitoon, ei kenellekään. Joten tyydyn kohtalooni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti