Maisteltiin eilen illalla ekat puurot, se oli persikkaista-kaurapuuroa, hyvin maistu. Aamulla syötiin vadelmaista-kaurapuuroa, hyvin maistu sekin. Eli hän on puuro ihmisiä. Näillä jatketaan, meillä on tästä lähtien aamu- ja iltapuuro. Hedelmä- ja kasvissoseita meillä on ollu 3kk asti. Kasvissoseet on sieltä ja syvältä hänen mielestään mutta hedelmäsoseet maistuu. Nyt ollaan alettu maisteleen myös 5kk soseita elikkäs näitä liha- ja kanasoseita, ei maistu mutta yritys on kyllä hyvä. Joka päivä koitetaan pariin kertaan ja ehkä ne alkaa hiukan paremmin jo maistuun kun vertaa ensimmäiseen kertaan. Ruuan antaminen on mulle kauheen vaikeeta, tai siis.. No kun en tiedä kuinka paljon ja millon pitäis antaa. Tulee se lapsi ruokittua hyvin (ehkä liiankin) mutta kun sosetta sille on ihan turha antaa jos on kova nälkä eli sillon syödään pelkkää maitoo, no sit musta tuntuu et annan liian nopeesti sosetta sille maidon jälkeen kun koitan antaa tosiaan soseen ilman kovaa nälkää. En tiedä kuinka paljon tuon ikäinen sais syödä jo kiinteitä. Noh ehkä tää kaikki menee ihan ittellään eteen päin.
Just murusen kans puhuttiin et joillekin äitiys on niin luonnollista mut me ollaan ihan ulapalla ja mietitään päivästä toiseen mitä sille nyt pukis ja mitä syöttäs ja kuinka paljon :D No hyvin noi lapset kasvaa ja hengissä ovat et ehkä me suoriudutaan ihan kunnialla. :)
Vaatteet ja vaipat käy hurjan nopeesti pieneks. Ei meinaa perässä pysyä.
Hän on alusta asti osittain ollu helppo lapsi. Alun se nukku ja söi, ei muuta (kirjoittelen alusta paremmin myöhemmässä vaiheessa). Nyt se koittaa opetella kääntymistä ja syömistä. Se on meijän päätehtävä :D Kiukkuja on välillä ihan riittävästi mutta välissä on myös iloisia päiviä. En siis sanois hänen olevan mitenkään super hankala ja vaativa. Vatsa toimii, hiukan miten sattuu mutta toimii. Joskus on hetkiä kun kaipaa omaa aikaa itkulta ja lomaa mutta on sitä aikaa kiva viettää palleron kanssa joka nauraa ja hymyilee äidin nähdessään. Pari hammasta on tullu ja luulen osan kiukun johtuvan niistä, lisää niitä on tulossa ikenien valkosista kohdista päätellen, joita on muuten PALJON.
Tänään katselin parvekkeelta pojan touhuja ja taas mietin: "Onks toi tosiaan mun? Joo on se. Tuommoinen tuli tehtyä." Se on jotenkin niin omituinen ja ihmeellinen asia. Ihmisen alku joka on meidän. Monen monta kertaa ensimmäisten kuukausien aikana on tullut mietittyä rakastanko tuota lasta tarpeeks, pitäisihän sydän olla täynnä rakkautta kun se on oma, aina ei oo siltä tuntunu. Mutta enköhän, eikö se ole sen merkki kun silmät kostuu toisen oppiessa uutta ja huomatessa hänen kasvavan. Silmät kostuu pelkästään katsekontaktista tai pienestä hymystä. Mä luulen että se riittää sen todistamaan. <3
MiniMiehestä riittäis juttua mutta jätän tämän nyt tähän ja kerron muiden postausten ohessa hänenkin kuulumisiaan :)
Mutta kaikista kiroiluista ja manauksista huolimatta rakastan poikaani <3
Toivottavasti se tuli selväksi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti