Mun enolla on lihasdystrofia. Se on todettu vasta melkein aikuisiällä, vaikka tosi asiassahan tämä todetaan yleensä jo lapsuudessa. Hänelle käveleminen vaikeaa, sydän on aika laiska ja muutenkin ties mitä, kaikkea en tiedä kun en ole niin paljoa hänen kanssaan tekemisissä.
Sillon kun MiniMies oli vielä masussa näytin lääkärille, neuvolalle ja kätilölle enon lääkärin todistuksen sairaudesta. Kätilö oli ainoa joka noteerasi asiaan jotenkin "Tuskimpa vain tulee tähän vauvaan kun ei kummallakaan vanhemmalla ole." No tuota, jostain se tuli mun enoonkin, sitä ei ole kenelläkään muulla meidän suvussa. Ei kenelläkään. Sairaus on kuitenkin periytyvä, erityisesti poikiin. Minusta on täysin mahdollista että minun pojassani voisi se olla. Joka tapauksessa asialle ei kuulemma saa vastausta.
Jätkän synnyttyä näytin paperin vielä lasten neuvolassa joka otti asian ihan tosissaan, otti paperista kopion jätkän papereihin ja nyt tieto on siellä. Sitten jos on tarvetta.
Viime neuvolalääkäri käynnillä tosiaan huomattiin ettei jätkällä ole morotus vielä lähtenyt ja MINUN mielestäni se ei ole kauheasti hiipunut syntymän jälkeen, noh se tietysti on minun mielipide. Mutta kuitenkin otin sitten tämän pienen läppärini kauniiseen syliini ja katsoin mitä se tarkottaa jos se ei ala häviämään. Ensi oire dystrofiasta. No niin..
Äiti on monena päivänä jo sanonut että jätkä on niin rauhallinen, todettiin et se on laiska. Enon sairaus tuli ilmi laiskuudesta. Onhan se ihan totta et enemmän se on rauhallinen ku jotain muuta. Kääntyminen ei tuota hänelle mitään stressiä. Makoilee paikallaan ja kattelee ympärilleen. Niskan ja selän vahvistaminen mahallaan on hetkellistä ja sit se lopettaa yrittämisen.
Enemmän ja enemmän mä pelkään ja ajattelen sitä dystrofiaa. Murunenkin jo sano et älä ajattele kaikkein pahinta, en. Mutta mä en vaan saa tätä ajatusta pois mun mielestä.
Vähän väliä mä ajattelen että entä jos sitten kuitenkin..
Johtuuko tämä siitä ettei tää vuosi ole ollu muille helppoa. Siitäkö se johtuu että ajattelen tälläisiä.
Siitäkö etten minä,
jolla on aina niin saatanan huono tuuri kaikessa,
joka harvoin on onnellinen,
joka en koskaan saanut mitä halusin,
jonka elämä potkii tosi pahasti päähän aika ajoin,
jonka lapsuus ei tosiaan ollu ruusuilla tanssimista eikä edes risukasassa,
joka tupakoi raskauden aikana,
joka söi raskauden aikana melkein mitä mieliteki,
joka oikeasti on yks paska muita ihmisiä kohtaan, ole ansainnut tätä...
Nyt mä kuitenkin koitan rauhoittua, juoda kupillisen kahvia ja saada muuta ajateltavaa, jotain ihan muuta.. Odottaa seuraavaa neuvolaa ja toivoa että se saakelin morotus tosiaan lähtee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti